On itsetutkistelun aika. Mikä alkoi yleisenä saamattomuutena, kääntyi pian lehtikirjoittelun ja sosiaalisen median aiheuttamaksi ahdistukseksi, ja kärjistyi viimein suoranaiseksi eksistentiaaliseksi kriisiksi kuninkaallisharrastajana. Olen etsinyt vastausta erityisesti blogin suhteen esiin tulleeseen vastahakoisuuteen oman elämän kiireistä ja haasteista, vääristä teemoista ja näkökulmista, mielipideilmastosta sekä median toiminnasta, mutta kun tarpeeksi kauan raaputtaa pintaa ja yrittää selvittää, mikä tässä kuninkaallisharrastuksessa oikein mättää, vastaukseksi on löytynyt yksi ainoa asia ja se on yksinkertaisesti monarkia. Joten puhutaanpa vähän siitä ja tulevaisuudesta.
Hovikirjeenvaihtaja-blogi on ollut pystyssä pian viisi vuotta ja sinä aikana olemme keskustelleet monenlaisista aiheista. Joskus silloin aivan aluksi määrittelin blogin esittelytekstiin, että aiheena tulee olemaan kuninkaallisten maailma – persoonat, traditiot, historia, etiketti, muoti, raha, politiikka, yleisö, valta ja vallattomuus, ja sanoisin, että melkeinpä kaikkia olemme tainneet toistuvastikin tarkastella. Se, mistä ei kuitenkaan ole hirveästi ollut suoraa puhetta on monarkia itse, vaikka toki aihe on puskenut pintaan usein keskusteluiden sivujuonteena. Jos olen itsellenikin aivan rehellinen, on todettava, että Hovikirjeenvaihtajan käsitystä monarkiasta ei ole selkeästi koskaan käsitelty, koska siinä on aina levännyt tämän blogin ongelma. Yllätyksenä se ei kai enää monellekaan tule, mutta todetaan nyt vielä aivan suoraan ääneen: En ole monarkisti, enkä edes rojalisti. Jos minulta kysyttäisiin, lakkaisivat kaikki monarkiat olemasta huomisaamusta alkaen.
Olen aina sanonut, että tämä blogi on mielipideblogi, ei mikään kuninkaallisten Yleisradio. Kaikessa, mitä kirjoitan, on mukana omat ajatukseni ja arvoni, enkä niitä edes yritä peittää. Ajoittain blogi on saanut toimia jopa hienoisen mielipidevaikuttamisen alustana, kun olemme keskustelleet vaikkapa naisen asemasta, sukupuolten tasa-arvosta, seksuaalivähemmistöistä tai ilmastosta. Yksi teema on kuitenkin jäänyt turhan vähälle ja minua suorastaan hävettää se tunnustaa, sillä omassa arvomaailmassani keskeisintä on se, mitä ehkä sosiaalinen tasa-arvo terminä kuvaa parhaiten. Kaikenkattava tasa-arvo eri sukupuolten, ikäryhmien, tuloryhmien, etnisten ryhmien – ylipäätään kaikkien yksilöiden kesken. Erityisesti omassa ajattelussani painottuvat tasa-arvoiset lähtökohdat ja ihmisten tukeminen tähdäten siihen, että aidosti kaikille olisi mahdollista pyrkiminen kohti henkilökohtaista onnellista elämäänsä ja että kaikki voisivat kokea olevansa arvokkaita. Vapaus olla sellainen kuin olet, nykypäivän Suomessa, Euroopassa ja maailmassa.
Näiden arvojen kanssa kuninkaalliset ovat minulle olleet aina hirvittävässä ristiriidassa.
Kuninkaalliset tekevät pääasiassa tärkeää työtä. Ensinnäkin tietysti valtionsa edustajina, mutta toisaalta myös erilaisten yhteiskunnallisten aiheiden parissa. Kun monarkian ”oikeutuksesta” keskustellaan, usein vastakkain on kaksi mielipidettä, joista toinen väittää, että kruunupäät tekevät suorastaan autuaiksi ja heidän työnsä on ihan tyystin korvaamatonta. Toinen taas helposti argumentoi, että he ovat täysin tarpeettomia, työllään ei ole mitään väliä, eikä koskaan kukaan kuninkaallinen ole saanut mitään hyödyllistä aikaan. Itse en edusta kumpaakaan. En yritä väittää, että kuninkaallisista ei olisi mitään hyötyä, sillä mielestäni hyödyt ovat melko kiistattomia. Siitä, onko se kuitenkaan riittävästi, minulla on kuitenkin vahvempi mielipide ja se on aina ollut ei.
Viihdytin itseäni tässä eräänä iltana käymällä mielessäni läpi kuninkaallisia ja pohtimalla, ketkä heistä ovat olleet omalla mittapuullani oikeasti todella hyödyksi. Sitä, kuinka paljon vaikkapa kunkin maan viennille on etua siitä, että delegaation keulakuvana esiintyvällä henkilöllä on titteli, lienee lähes mahdotonta ainakaan meidän maallikoiden arvioida. Turismituloja voidaan mitata, mutta kun vertailutiedot samoista maista ilman monarkiaa puuttuvat, niidenkin antama tieto on suhteellista. Toisaalta, vaikka saisimme viivan alle numeron, se ei vastaisi kysymykseeni, sillä sen viivan alla, jolla lasketaan koko järjestelmän plussat ja miinukset, monarkia epätasa-arvon huipentumana jää kuitenkin aina miinukselle.
Kohdistinkin huomioni yhteiseen hyvään. Siihen, mitä kuninkaalliset tekevät omassa maassaan tai kansainvälisesti tavallisen ihmisen eduksi. Paljon tuli mieleen hyvää ja tärkeää, mutta hyvin vähän sellaista, jonka oikeasti katsoin asiaksi, johon tarvitaan kuninkaallista. Sellaista, joka oikeuttaisi koko monarkiajärjestelmän olemassaolon. Kuningatar Silvian World Childhood tuli mieleeni ensimmäisenä, toisena prinssi Charlesin vuosikymmenien ilmasto- ja ympäristötyö. Siihen se sitten jäikin, eikä noillakaan minulta osteta oikeutusta systeemille, joka itsessään luo ja ylläpitää yhteiskunnallista epätasa-arvoa.
Kysymys omalla kohdallani onkin, riittääkö se hyvä, mitä kuninkaalliset tekevät ja vastaus on ei. Se ei tarkoita, että kiistäisin heidän työnsä merkityksen, edellämainittujen lisäksi tulee mieleen lukuisia esimerkkejä, jotka ansaitsevat hatun noston ja kiitoksen. Mutta ovatko ne riittävän isoja asioita, kun toisessa vaakakupissa painavat monarkian negatiiviset vaikutukset? Minulle eivät ja tämän asian kanssa olen paininut koko kuninkaallisharrastukseni ajan.
Joudun jatkuvasti sulkemaan silmäni ja aktiivisesti keskittymään vain osaan kuninkaallismaailmasta. Tai ottamaan sen huomioon jonain kummallisena kontekstina, jonka sisällä keskinkertainenkin kohoaa ylistettäväksi. Kuninkaallisten työmäärät ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oikeasti todella kaukana siitä, mitä tavallinen ihminen työksi kutsuu. Työympäristö on toki poikkeuksellinen, mutta missä muussa ammatissa voit harjoitella vuosikausia ja totutella yksinkertaisiinkin työtehtäviin tai määritellä työmääräsi vapaasti oman elämäntilanteesi mukaan? Tai kuten ystäväni Twitterissä totesi, vain kuninkaalliset voivat järjestää itselleen juhlat ja kutsua sitä työksi. Lisäisin vielä, että yhteiskunnan rahalla. Me istumme täällä ylistämässä muutamaa vieraskielistä sanaa, paperista luettua puhetta, puolen tunnin vierailua, illallisia ja nauhojen leikkaamista, sekä puolustamassa, kun tätä kritisoidaan. Toki, kuten kaikki tiedämme, kuninkaallisten työ on muutakin, mutta onko se sittenkään työtä? Julistin tämän vuoden blogissa työn teemavuodeksi, mutta taisin samalla kylvää siemenet omaan ongelmaani – aihetta pohtiessa puutteet ovat tulleet harvinaisen selviksi.
Kaikki tämä on tietysti aina ollut tiedossa, eikä nyt yhtäkkiä paljastanut. Samoin kaikki tiedämme, kuinka rikkaista ihmisistä on kyse ja kuinka leveästä elämäntavasta puhutaan. Yksityiskoneiden, palatsien, kalliiden vaatteiden, lomamatkojen ja henkilökohtaisen hemmottelun tietävät kaikki, vaikka kuninkaalliset sen taitavasti usein piilossa pitävätkin. Viime aikoina silmien sulkeminen siltä on kuitenkin alkanut käydä minulle hyvin vaikeaksi ja mielenkiintoisesti olen todennut, että omalla tavallaan katalysaattori tilanteelle on ollut Sussexin herttuatar Meghan. Älköön kukaan nyt kuitenkaan asettako häntä syypääksi, sillä kyse on välinearvosta. Tuoreimman kruununpään kohdalla jokaikinen etuoikeus, outous, tekeminen ja tekemättä jättäminen on nostettu valokeilaan. Syyttely on ollut tyystin turhaa, sillä tämähän on normaalia, näin kaikki kuninkaalliset elävät. Me vain emme aina muista sitä. Mutta nyt muistamme, tai ainakin minä muistan. Päivästä toiseen näen yletöntä tuhlaamista ja etuoikeuksia ja kun niistä kritisoidaan, perusteluksi tarjotaan sitä kiistatonta faktaa, että aivan juuri näin kaikki muutkin kuninkaalliset elävät. Se on totta, siinä ei ole mitään kiistämistä ja törkeää on sälyttää se herttuatar Meghanin harteille. Mutta vaikka jokin olisi vakiintunut käytäntö, jokainen yksittäinen kuninkaallinen voi mennä myös itseensä, sillä vaikka kovasti velvollisuudesta puhutaan, tuntuu se monella olevan päälle ja pois käännettävä asia, vaikka hyödyistä nauttiminen jatkuukin 24/7. Kuninkaalliset eivät ole itse tietenkään rooliaan valinneet, mutta jos siihen ei löydy riittävää paloa, on myös yksilöiden tehtävä kantaa vastuuta.
Olen jo pidempään ajatellut, että he, jotka väittävät monarkian kaatuvan avioliittoihin kaikenmaailman personal trainereiden, tarjoilijoiden ja viihdetähtien kanssa ovat itseasiassa oikeassa. Nämä avioliitot arkipäiväistävät monarkian, altistavat sen 2000-luvulle ja tekevät siitä selvää. Ansaitusti. Monarkia ei ole yhteensopiva nykymaailman kanssa ja sen pelastusyritykset jollain naurettavalla mystiikan säilyttämisellä tai avioliitoilla pienen piirin kesken eivät ole kestävä tai edes moraalisesti oikeutettu ratkaisu. Samalla puhumme monarkian tuomisesta nykypäivään, vaikka ainakin itse olen siinäkin pettänyt itseäni, sillä en näe, miten se oikeasti tapahtuisi. Ainakaan yksikään eurooppalainen hovi ei ole vielä seulaani läpäissyt.
Ymmärrän luonnollisesti, että puhun vain omasta puolestani. Teistä moni saattaa olla kanssani samaa mieltä, mutta moni myös tyystin päinvastaista mieltä. Perimmältään tämä onkin arvo- ja mielipidekysymys. Minun on kuitenkin noudatettava omiani ja siksi blogi on joutunut tulilinjalle. Kuten olen todennut, olen aiemmin aktiivisesti yrittänyt jättää tämän kaiken huomiotta, uppoutua vain kuninkaallisten mielenkiintoiseen maailmaan ja viihdyttää itseäni ja teitä siinä samalla. Mutta nyt tuntuu, että olen vihdoin jäänyt kiinni, enkä pääse enää pakoon. Asia kuulostaa näin sanottuna aivan naurettavan dramaattiselta, mutta olen hiukan sellainen periaatteen ihminen ja koen, että blogin kautta tuen jotain sellaista, mitä en perimmältään hyväksy. Ja hiukan tuntuu kyllä rehellisesti sanoen myös hyödylliseltä idiootilta, joka puolustaa heitä, jotka puolustamista ehkä tässä maailmassa vähiten kaipaavat. Olen joskus miettinyt, miksi en missään puhu omilla kasvoillani ja nimelläni tästä harrastuksesta. Olen väittänyt sen johtuvan siitä, että meitä kuninkaallisharrastajia pidetään usein aivan naurettavina prinsessojen ihailijoina, jotka itsekin haluaisivat niiailla ja pokkuroida hovissa, ja oikea syy se osin onkin. Mutta kyllä taustalla vaikuttaa myös se, että ihan koko järjestelmän näennäinenkin kannattaminen nolottaa, vaikka kriittisesti sitä yleensä tarkastelenkin.
Tilanne on minulle hankala ja harmillinen. Kuninkaallisharrastus on pitkäaikainen ja rakaskin osa elämääni, enkä usko osaavani siitä kokonaan luopua koskaan. Toisaalta se on myös hirvittävä aika- ja energiasyöppö. Olen aina pitänyt tärkeänä, että Hovikirjeenvaihtajassa tietotaso on mahdollisimman korkea ja näkökulmat monipuolisia. Sen ylläpitäminen vaatii aikalailla työtä ja koen, että tällä hetkellä haluaisin vapauttaa aikaa muuhunkin. Aiheen hallitseminen edes jollakin tasolla laidasta laitaan edellyttää myös paljon sellaiseen perehtymistä, joka ei niin kiinnosta, tai jota ei haluaisi lainkaan oman henkisen hyvinvointinsa vuoksi lukea. Myös jatkuva ärtymys ja pettymykset liittyen tässä postauksessa kuvaamaani ristiriitaan omien ajatuksieni ja monarkioiden, sekä yksittäisten kuninkaallisten todellisuuden välillä rasittavat. Koen myös raskaaksi päivittäisen liikkumisen ja toimimisen ympäristössä, jossa ovat vahvoina monet konservatiiviset ja omalla mittapuullani vanhanaikaiset ja jopa haitalliset arvot niin harrastuksen kohteiden, harrastajien, kuin harrastuksen puitteidenkin piirissä.
Hyvin suurta surua aiheuttaa kuitenkin luopuminen yhteisöstä, jossa harrastusta on ollut mukava jatkaa. Aika näyttää, höltyvätkö periaatteeni tai löydänkö uusia tapoja ajatella (ja arvostaa) monarkiaa. Ehkä nielen nämä sanat piankin ja palaan häntä koipien välissä ja vanhaan tapaan laput silmillä estämässä epäkohtien tunkeutumista näkökenttään. Tällä erää aion kuitenkin sysätä kruunupäät elämästäni hieman sivummalle. Blogin osalta se tarkoittaa määrittelemättömän pitkää taukoa ja samalla hiljenee myös blogin Facebook-sivu. Jätän blogin normaalisti esiin ja kommenttejakaan en ainakaan alkuvaiheessa sulje. Twitterin olen ajatellut pitää, vaikka senkin luonne muuttunee, mutta sen näyttää aika. Luultavasti osallistun keskusteluun kuninkaallisista siellä jonkin verran, mutta alkuun kokeilen kyllä muutaman viikon katkaisuhoitoa, jonka olen itseasiassa jo aloittanut.
Tämä blogi ei ole saavuttanut suuria tai merkittäviä asioita laajemmassa mittakaavassa, mutta minulle se on ollut tärkeä. En voi kylliksi kiittää teitä kaikkia lukijoita, jotka olette olleet matkalla mukana. Kuulisin teistä mielelläni jatkossakin, joten olkaa ihmeessä yhteydessä, en katoa maan päältä, vaikka kaikkeen kuninkaallisiin liittyvään ei ehkä ole aina sitä tuoreinta näkemystä jatkossa saatavilla. Hyvästit nämä eivät toivottavasti ole, mutta en enää lupaa mitään, mitä en kykene pitämään. Ja mahdollista on sekin, että tämä tie on tullut päähänsä. Näkemisiin.
Hovikirjeenvaihtaja - Kuninkaalliset uutiset, ilmiöt ja henkilöt 