Prinssi Harry ja prinssi William prinsessa Dianan jalanjäljillä

Tänä kesänä tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta Dianan, Walesin prinsessan kuolemasta. Rakastetun prinsessan muistoa on vaalittu tarkasti ja erityisen runsaasti hän on otsikoissa nyt, kun tragediasta on kulunut kokonaiset kaksi vuosikymmentä. Kensingtonin palatsi juhlistaa prinsessaa hänen asuistaan kootulla näyttelyllä, sekä muistopuutarhalla, useita kirjoja tai uusintapainoksia aiemmista julkaistaan ja vanhoja kohujakin kaivetaan jälleen esiin. Kymmenen vuotta sitten prinssi William ja prinssi Harry juhlistivat äitinsä muistoa suurella konsertilla, mutta ilmeisesti tänä vuonna ei ole samanlaisia suunnitelmia. Sen sijaan aikuistuneet prinssit haluavat mieluummin muistuttaa yleisöä äitinsä hyväntekeväisyystyöstä, jota varsinkin prinssi Harry on viime aikoina pyrkinyt jatkamaan.

Prinssi William totesi tänään pitämässään puheessa mitä sopivimmin, että prinsessa Diana inspiroi edelleen ihmisiä lukemattomiin myötätunnon ja urheuden osoituksiin ja että hän uskoo prinssien äidin edelleen elävän näissä teoissa. Molemmat prinssit olivat tänään paikalla Lontoossa St. Jamesin palatsissa, jossa jaettiin prinsessa Dianan perintöä vaalivan ja nuoria auttavan Diana Awardin ensimmäiset The Legacy Award -palkinnot. Prinsessa Diana uskoi nuoriin ja nuorten voimaan ja mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa ja tänään järjestetyssä tilaisuudessa prinssit ojensivat kintunnustuspalkinnot kahdellekymmenelle Isosta-Britanniasta ja eri puolilta maailmaa olevalle nuorelle, jotka ovat erityisesti osoittaneet hyväntahtoisuutta, myötätuntoa ja auttamishalua – hyveitä, joita halutaan vaalia prinsessan perintönä. Prinssit ovat tukeneet Diana Awardin työtä jo jonkin aikaa ja prinssi William on osallistunut mm. järjestön kiusaamisen vastaiseen kampanjaan.

Prinssi William totesi puheessaan myös, että lyhyeksi jääneen elämänsä aikana prinsessa Diana sai aikaan hyvin paljon monella eri rintamalla ja kosketti samalla miljoonien ihmisten elämää. Prinsessan työkenttä oli kiistatta laaja ja hänen muistoaan vaalivat yhtälailla ne tavalliset britit, joita hän tapasi vierailuilla kouluihin, vanhainkoteihin tai kaupungintalohin, kuin nekin, joiden elämän prinsessa oikeasti muutti. Prinsessa Diana oli aikanaan kiistatta maailman kuvatuin nainen ja monet kuvat ovat jääneet lähtemättömästi yleisön mieliin. Yhdet tutuimmista esittävät prinsessaa astelemassa suojavaruisteissa maamiinakentällä Angolassa, jossa prinsessa vieraili maamiinojen poistamiseksi työskentelevän The HALO Trustin vieraana tammikuussa 1997. Prinsessan vierailu nosti maamiinat ja etenkin niiden uhrit kansainväliseen valokeilaan ja toi esiin inhimillisen kärsimyksen, jota miinat aiheuttivat.

Muutama viikko sitten prinsessa Diana ja maamiinat olivat jälleen otsikoissa, kun prinsessan nuorempi poika prinssi Harry osallistui Lontoossa järjestettyyn tilaisuuteen, jonka teemana oli maamiinoista vapaa maailma 2025 -tavoite. Järjestäjinä toimivat johtavat maamiinoihin keskittyneet hyväntekeväisyysjärjestöt Mines Advisory Group ja jo mainittu The HALO Trust. Prinssi Harry piti vastaanotolla hienon puheen, jossa hän nosti vahvasti esiin äitinsä perinnön ja Kensingtonin palatsin mukaan prinssi on erityisen iloinen voidessaan nostaa esiin äitinsä tärkeän työn juuri tämän kuoleman merkkivuonna.

Twenty years ago, in the last months of her life, my mother campaigned to draw attention to the horrific and indiscriminate impact of landmines. She visited affected areas such as Huambo in Angola and Travnik in Bosnia. She heard how people in these communities lived in constant fear that each step may be their last. She met with those who had suffered life changing injuries as a result of anti-personnel mines, she listened to their stories, and helped share them with the world.

At the time, the attention my mother brought to this issue wasn’t universally popular; some believed she had stepped over the line into the arena of political campaigning – but for her this wasn’t about politics; it was about people. She was an advocate for all those who she felt needed her voice most: whether it be marginalised men dying of AIDS in East London, ostracized sufferers of leprosy in India, or the teenage girl who had lost her leg to a landmine in Angola. She knew she had a big spotlight to shine, and she used it to bring attention on the people that others had forgotten, ignored or were too afraid to support.

My mother had been shocked and appalled by the impact that landmines were having on incredibly vulnerable people and on children in particular. She did not understand why more people were not willing to address the cause of so much suffering. She refused to accept that these destructive weapons should be left where they were, just because they were perceived as too expensive and difficult to remove.

In June 1997 at a seminar organised by Mines Advisory Group and the Landmine Survivors Network, my mother said in a speech –

’Even if the world decided tomorrow to ban these weapons, this terrible legacy of mines already in the earth would continue to plague the poor nations of the Globe. The evil that men do, lives after them…’

Ken Rutherford, who is here with us this evening, was working for a humanitarian organisation in Somalia when he lost both his legs to a landmine. Ken opened a Landmine survivor’s project in Bosnia with my mother and,
in my mind, sums up her contribution to this cause perfectly.

He says that… ‘she transformed landmines from a security issue into a humanitarian issue.’

I know if my mother was here with us today, she wouldn’t be willing to accept any credit for the fact that the Ottawa treaty was signed by 122 states in the same year as her visits to Angola and Bosnia. Rather, she would have applauded the public outrage and the resolve of those in positions of power to end the indiscriminate killing of civilians. She would have applauded that, in a moment of global conscience, the treaty put humanitarian, not military, considerations at its heart.

(…)

I would like to end by briefly introducing two people to you all. As I mentioned earlier, in August 1997, my mother travelled to Bosnia with Ken Rutherford. When she was there she met two young boys – one Muslim, one Serbian – who had both lost legs to landmines. She shared their stories with the world, and helped campaigners – many of whom are in this room – to change history.

Those two young boys, Malic and Žarko, are now grown men and are with us today. 20 years on, they both still struggle with their physical and emotional injuries and with the high costs of replacing their prosthetics.

When my mother said goodbye to Žarko that August, just weeks before her untimely death, she told him he would not be forgotten. Please help me keep her word to Žarko and Malic, and other people like them throughout the world, who still need us to finish the job and rid the planet of landmines. Collectively we have the knowledge, skill, and resources to achieve it, so let’s make future generations proud and finish what we started.

© The British Monarchy via Youtube

Viime vuonna esitetyssä mielenkiintoisessa Prince Harry in Africa -dokumentissa prinssi puhui myös suhteestaan äidin menettämiseen ja palasi aiheeseen äskettäin myös Heads Together -mielenterveyskampajan tiimoilta. Prinssin mukaan aihe oli pitkään sellainen, josta hän ei halunnut puhua lainkaan ja tunteet oli haudattu jonnekin todella syvälle. Pitkään hän koki myös roolinsa kuninkaallisen perheen jäsenenä vastenmieliseksi taakaksi. Aikuistuminen ja asioiden käsittely ovat kuitenkin tuoneet uudenlaisen näkökulman elämään ja prinssin mukaan hän on nyt täynnä energiaa ja tahtoa käyttää asemaansa saadakseen aikaan muutosta. Viime vuosina monissa haastatteluissa on myös korostunut prinssi toive siitä, että äiti voisi olla pojastaan ja tämän työstä ylpeä.

Prinssi Harry ei kuitenkaan ollut ensimmäistä kertaa tekemisissä HALOn kanssa tänä vuonna, vaan vieraili jo vuonna 2010 Mosambikissa tutustumassa järjestön työhän ja miinanraivaukseen, sekä tapaamassa miinojen uhreja. Sittemmin prinssi on vieraillut myös Angolassa, sekä vuonna 2013 toiminut järjestön 25-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyn suurkeräyksen suojelijana. Prinssille, jonka sydän tuntuu puoliksi elävän Afrikassa ja joka on kiistatta perinyt äitinsä kyvyn kohdata ja koskettaa ihmisiä, tämä työ tuntuisi sopivan loistavasti.

Afrikka on toiminut näyttämönä myös prinssin tähän mennessä merkittävimmälle hyväntekeväisyystyölle, Sentebale-järjestölle. Jo parikymppisenä nuorena miehenä prinssi Harryä ajoi tahto tehdä äitinsä ylpeäksi ja kun käsissä oli vapaa-aikaa välivuoden muodossa, mieli paloi tekemään jotakin hyödyllistä. Prinssin mukaan joku ehdotti Lesothoa, josta hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Reissu poiki kuitenkin lopulta prinssi Harryn ja Lesothon prinssi Seeison edesmenneiden äitien muistoksi perustetun Sentebale-järjestön, joka auttaa AIDS:n runteleman maan vähäosaisia lapsia. Järjestön tärkeästä työstä olen kirjoittanut aiemmin täällä.

Jos prinsessa Dianan työ maamiinojen uhrien auttamiseksi herätti huomiota, sen teki myös hänen työnsä HIV- ja AIDS-potilaiden puolesta. Prinsessa kosketti ihmisiä, joihin suurin osa ei olisi koskenut pitkällä tikullakaan ja osoitti, että se on tärkeää ja turvallista. Viime kesänä prinssi Harry laajensi HIV-työnsä myös Lesothon ulkopuolelle ja ryhtyi herättelemään sukupolveaan taisteluun tätä edelleen tappavaa tautia vastaan (lisää aiheesta tässä postauksessa).

 

Olemme joskus aiemmin pohtineet, kuinka erilaisesta puusta prinssiveljekset tuntuvat olevan veistetty. Kun prinssi Harry kulkee maailmalla kohtaamassa ihmisiä, polvistuu, halaa, nauraa ja osoittaa tunteensa, prinssi Williamille tuntuu olevan ominaisempaa seurailla hieman sivusta. Luonne-erot tuntuvat olevan aika selkeitä, eikä prinssi William ole yhtä avoimesti, kuin veljensä, puhunut myöskään äitinsä menettämisestä. Lisäksi prinssien erilaiset roolit monarkiassa vaikuttavat väkisin siihen, millaista työtä ja miten he voivat tehdä. Varmasti myös prinssi William kuitenkin kokee äitinsä perinnön tärkeäksi ja hän onkin vaalinut muistoa omalla tavallaan. Prinssi William ei ole tarttunut yhtä suuriin aiheisiin kuin veljensä, tai ainakaan toteuttanut niitä yhtä suureellisesti, mutta myös hänen työssään prinsessan perintö elää.

Yksi prinssi Williamin pitkäaikaisimmista hyväntekeväisyyskohteista on Centrepoint, erityisesti Lontoossa, mutta myös muualla Britanniassa kodittomia nuoria auttava ja majoittava järjestö. Prinssi William on ollut järjestön suojelija vuodesta 2005 saakka ja seurasi tehtävässä äitiään. Prinsessa Diana vei poikiaan tutustumaan järjestön toimintaan jo lapsena ja kun prinssi Williamin oli aika valita itselleen kohteita, Centrepoint oli ensimmäisenä listalla. Prinssi vierailee järjestössä tasaisin väliajoin ja käy tapaamassa nuoria joskus myös yksityisesti ja Centrepoint vaikuttaakin oikeasti olevan prinssille tärkeä. Tulevan kuninkaan näkyvin tempaus Centrepointin puolesta tapahtui joulukuussa 2009, jolloin prinssi vietti yönsä pakkasessa Lontoon kaduilla.

’I was very struck by the people I met and what they were struggling with – sleeping rough, sofa surfing, not having basic comforts a lot of us take for granted. That really struck me at a young age, bearing in mind the gulf for me, growing up in a palace, and seeing the other end of the spectrum where others were faced with huge personal challenges and were overcoming them. That was powerful to see at a young age.’

Toinen virallinen tehtävä, jonka työnsä pitkälti kotimaan kamaralle keskittävä prinssi William on perinyt suoraan äidiltään, on The Royal Marsden -sairaalan kunniapuheenjohtajan rooli. Syöpäsairauksien hoitoon ja tutkimukseen erikoistunut sairaala oli prinsessa Dianalle tärkeä ja prinssi William on toiminut äitinsä tehtävässä vuodesta 2007 saakka vieraillen sairaalassa virallisesti lähes vuosittain. Ennen tehtävän vastaanottamista prinssi suoritti sairaalan sädehoito-osastolla työharjoittelujakson. Viimeisin visiitti ajoittui tiistaille, jolloin prinssi vieraili sairaalan Suttonin toimipisteessä juhlistaakseen 10-vuotista puheenjohtajuuttaan.

Viimeisenä haluan ottaa vielä esiin Child Bereavement UK -järjestön, joka tukee perheitä, jotka ovat menettäneet lapsen tai vanhemman ja jonka suojelija prinssi William on. Sen perustajajäseniin kuuluu Julia Samuel, prinsessa Dianan hyvä ystävä ja prinssi Georgen kummitäti, ja prinsessa itse oli aikanaan läsnä järjestöä perustettaessa, sekä tuki vahvasti sen toimintaa. Prinssi William otti suojelijan tehtävän vastaan vuonna 2009 ja on sittemmin jatkanut äitinsä jalanjäljillä. Tässä työssä yhdistyvät paitsi prinsessan tärkeänä pitämä aihe, että hänen kuolemansa konkreettinen perintö, sillä prinssi William on ammentanut vanhemman tai sisaruksen menettäneitä lapsia tavatessaan myös omasta surustaan ja perheensä tragediasta. Rakastetun prinsessan tärkeän työn jatkaminen on mielestäni mitä sopivin keino juhlistaa hänen kuolemansa vuosipäivää ja kunniaksi sekä hänelle, että hänen pojilleen.

’What my mother recognised back then and what I understand now, is that grief is the most painful experience that any child or parent can endure.’

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s